Kiitos Nuorten työpaja Pori

No nyt tulee painavampaa settiä. Aloitin pajalla huhtikuussa. Minut määrättiin pajalle kuntouttavaan työtoimintaan virallisesti pitkittyneen työttömyyden johdosta, ja tätä olen ihmisille kertonutkin.

Minä, vastarannan kiiski, en halunnut päästä eroon masennuksestani

Painavampi syy kuntouttavalle oli se, että työvoimatoimiston yhteyshenkilö, sairaanhoitaja sekä heidän kauttaan tapaamani psykiatrinen sairaanhoitaja olivat todella huolissaan mielenterveydestäni ja masennuksestani. Piirit olivat kuulemma liian pienet, ja heidän sanojensa mukaan tarvitsin kipeästi elämääni sisältöä. Ikuisena vastarannan kiiskinä vänkäsin vastaan. En halunnut tutustua ihmisiin. En halunnut aikataulutettua rytmiä ja asioita, joita on pakko tehdä, kuten aamuisin sängystä nouseminen. En halunnut päästä eroon masennuksestani, sillä se oli ollut oleellinen osa identiteettiäni kymmenen vuotta. Miten ihmeessä ihmisen kuuluu olla, jos se ei halua kuolla?

Myönnyin kuitenkin tulemaan pajalle kokeilemaan. Pakollistahan tänne tulo ei ollut, ja sain luvan lähteä lätkimään heti kun siltä tuntuu. Ensimmäisenä päivänä mainitsin Piialle valokuvaavani ja Piia nappasi minut siipiensä suojiin, lykkäsi kameran kouraan ja kuvainnollisesti potkaisi perseelle. Näytäs sitten mitä osaat.

Pajalta huokui sellaista särkynyttä lämpöä

Eniten minua ehkä pelotti ihmisiin tutustuminen. Koen olevani sosiaalisesti enemmän tai vähemmän vajaa eikä mulla oo mitään käsitystä siitä, miten ihmiset hankkii kavereita. Se optimaalinen teinivaihe elämässä, kun muut opetteli juhlimaan, tutustumaan ja sosialisoimaan ihmisten kanssa meni mulla toivoen kuolemaa ja peläten turpaan saamista. Silti pajalla ei ole tarvinnut murehtia. Tuntuu kuin talosta huokuisi sellaista särkynyttä lämpöä. Hei, me ollaan kaikki vähän rikki, tule tänne niin jutellaan. Vaikka ryyppäämisestä, perhesuhteista tai leivän koostumuksesta. Mistä vaan. Tai sitten istutaan hiljaa ja kuunnellaan kun muut puhuu. Eikä kukaan lynkkaa tai tuomitse mistään.

Väärät mielikuvat saivat täyskäännöksen

Voin käsi sydämellä sanoa, että Porin nuorten työpajalle tuleminen on ollut paras asia mitä oon tehnyt (tai mitä mut on laitettu tekemään) pitkään, pitkään aikaan. Mun mielikuva pajasta oli varmasti aika lailla sama kuin monen muun. Että täällä on vain narkkareita, sosiaalisesti vammaisia urpoja ja muita “saamattomia luusereita”. Väärin. Onhan täällä myös päihdeongelmista kärsiviä, sosiaalisesti rajoittuneita sun muita, mutta ihan yhtä lailla myös opiskelijoita suorittamassa näyttöjä, työharjoittelijoita jos miltä alalta ja ihan vain huonon tuurin takia työttömäksi jääneitä. Kaikenlaista sakkia. Ei tämä mikään luuserilinnoitus ole.

Kiinnostus valokuvaamiseen kohosi pilviin

”Ei hitto, miehän osaan jotain!”

Pajalla kuka vaan voi olla oma itsensä. Jokaiselle löytyy se jokin juttu, missä on hyvä. Minulle valokuvaaminen on aina ollut ikään kuin itsestäänselvyys, olen kuvannut aina. Isäni on valokuvaaja, ja olen kai jollain tapaa ikäni ajatellut, että en kiusallanikaan kävele isäni jalanjäljissä. Valokuvaaminenhan on niin helppoa ja arkipäiväistä. Pajalle tultuani on itsevarmuuteni ja kiinnostukseni valokuvaamista kohtaan kohonnut pilviin. Ei hitto, miehän osaan jotain! Ensimmäisten päivieni aikana, kun käsittelin ottamiani kuvia Gimpillä pajan tietokonehuoneessa, kävi selkäni takana kourallinen ihmisiä ihmettelemässä, että miten sä oikein osaat, en mä tommosta ois tajunnu tehdä. Siis asioista, jotka ovat olleet mulle täysiä itsestäänselvyyksiä niin kauan kuin muistan. Ihan tosissani ajattelin, että asiat joissa ilmeisesti olen oikeinkin hyvä ovat sellaisia, joita ihan jokainen ei osaa. Sehän nyt on ihan pässinlihaa miten otetaan teknisesti hyvä valokuva. Ai ei?

Ajan kuluessa pajalla sain jatkuvasti lisää tekemistä. Kuvausprojektien suunnittelua, järjestelyä, rekvisiitan perässä ihmisille soittelua ja viestittelyä, haastatteluita, ulkoasujen suunnittelua. Kymmeneen vuoteen en ole ollut itsevarma mistään, mutta pajalle tultuani olen löytänyt itsestäni paljon vahvuuksia. Sosiaalisten tilanteiden kammo on vain selätettävä, kun ei ole vaihtoehtoja. Ja se helpottuu koko ajan. Opin jatkuvasti lisää Photoshopista ja kameroista. Opin tekemään asiat kunnolla, eikä vain hutiloimaan, kunnes välttävä tulos on saavutettu.

Paja antoi tarttumispintaa elämään ja katkaisi kokopäivänukkumiseni

Mutta mikä tärkeintä, olen oppinut ymmärtämään itseäni paremmin. Antamaan itselleni anteeksi. Olen oppinut keskittymään olennaiseen. Olen oppinut yrittämään kovemmin. Mitään täyskäännöstä ei ole tapahtunut, eikä sitä voi näin lyhyessä ajassa odottaakaan, mutta olen kasvanut ihmisenä. Olen itsevarmempi, ja vaikka taistelen masennukseni kanssa edelleen, on minulla suurempi kynnys antaa sen vetää minua kuin pässiä narussa. Vuosi sitten tähän aikaan makasin viikkokausia sängyssä syömättä ja nukuin kaksikymmentä tuntia päivässä. Ihastelin peilistä kuinka kauniilta näytin, kun en ollut syönyt kolmeen päivään. Tiedostin, että ruokin vain pahaa oloani ja romantisoin mielenterveyshäiriötäni. Ja odotin, että joku olisi ojentanut kätensä ja kiskonut minut kaivamastani haudasta ylös.

Nuorten työpaja on ollut se auttava käsi. Mutta ylös se ei minua vetänyt, vaan näytti, että pienellä avustuksella osaan kyllä kiivetä ihan itse. Pajalla olo on antanut sitä kaipaamaani tarttumapintaa elämään, ja opettanut, että jos vain yritän, olen ihan riittävän vahva. Eikä kaikesta tarvitse selvitä yksin.

Teksti: Henna Kola / Kuva: Piia Vallenius