Olin erittäin (iloisesti) yllättynyt, kun näin että Rauman Nuorten työpajalta oli soitettu minulle. Ensin ihmettelin, että mitähän asiaa heillä mahdollisesti voisi olla minulle nyt näin kesäkuun alkupuolella, kun kesälomani oli juuri muutama viikko sitten alkanut…
Minulta kysyttiin haluaisinko osallistua ns. ”lehden” tekoon, jossa julkaistaisiin pajatoimintaan osallistuneiden nuorten ”selvitytymis- tai tuhkimotarinoita”. En ennen edes ollut kuullutkaan, että pajatoimintaan kuuluu tällaisen lehden tekeminen ja julkaiseminen. Olin hieman yllättynyt, mutta suostuin ja lupauduin kuitenkin tuomaan julki selviytymistarinani mielenterveyskuntoutujasta täysipäiväiseksi opiskelijaksi.
Kaikki tuntui hajoavan käsiin
Olen vuonna 1992 syntynyt, raumalainen melko tavallinen nuori nainen, täytin keväällä 25 vuotta. Oma lapsuuteni oli melko tavallinen ja tasapainoinen, vanhempani (molemmat ovat vuonna 1964 syntyneet) olivat naimisissa, ja minulla on myös kaksi vuotta nuorempi pikkuveli. Kaikki tuntui kuitenkin melko piankin ”hajoavan käsiin”, kun 90 -luvun loppupuolella vanhempani ilmoittivat avioerostaan. Olin tällöin juuri aloittamassa ensimmäistä luokkaani koulussa.
Otin vanhempien avioeron hyvin raskaasti ja minulla oli melko paljon erilaisia ongelmia mielialani kanssa – masentuneisuutta ja alakuloa sekä ahdistuksen tunteita. Vanhempani olivat olleet jo melko kauan ennen avioeropäätöstään etäisiä ja jopa kylmiä toisiaan kohtaan, joten avioero ei välttämättä tullutkaan minulle tai meille niin täysin puskien takaa… Nykyisin kuitenkin suhtaudun vanhempieni eroon melko rauhallisesti, aikuismaisesti ja loogisesti, ja olen ehkä jopa ihan tyytyväinen tai vähintäänkin helpottunut, että he lopulta päättivät onnettoman avioliittonsa, jossa lopulta loppujenlopuksi ei juuri kukaan ollut aidosti onnellinen…
…Kuitenkin, melko pian kävi selväksi, ettei äitimme pystynyt enää pitämään huolta, eikä maksamaan kaikkia suuria kustannuksia, joita kertyi melko suuren omakotitalomme ylläpitämisestä kuukausittain; joten meidän oli melko pikaisestikin löydettävä meille kolmelle sopiva, pienempi asunto/koti. Otin muuttomme erittäin raskaana ja kesti kauan ennen kuin totuin uuteen asuinympäristöön. Olin tuolloin 9 –vuotias. Onneksi asuinalue ja meidän kotimme oli kuitenkin erittäin viihtyisä, ja koulumme ja kaikki tarvittavat palvelut yms. löytyivät vain kivenheiton päästä kodistamme. Naapurusto oli myös täynnä omanikäisiäni lapsia, joista saimmekin pian paljon uusia ystäviä.
Olimme melko onnellisia, ja myös isälläni meni ihan hyvin tahollaan, hän oli löytänyt uuden naisystävän ja olimme edelleen melko paljon myös isän kanssa tekemisissä. Muutaman vuoden päästä tapahtui jotain, joka muutti meidän kaikkien elämän ja välit lopullisesti… Äitimme oli ollut useamman vuoden jo yksinhuoltajana, ja hän tietysti oli myös melko yksinäinen ihminen ja nainen. Hän kävi välillä ystäviensä kanssa joissain tansseissa ja muissakin aikuisille suunnatuissa tapahtumissa, ja toivoi melko hartaasti löytävänsä piakkoin seuraa elämäänsä oltuaan yksin niin kauan. Ja niin hän sitten löysikin, ikävä kyllä… Joissain tällaisessa tapahtumassa hän tapasi erään ikäisensä porilaisen miehen. Mies vaikutti ensituntumalta melko tavalliselta ja normaalilta aikuiselta mieheltä, mutta hyvin pian selvisi, että hän kuitenkin oli aivan toisenlainen, mitä alkujaan antoi näyttää…
Olin tuolloin jo aivan ala-asteeni loppupuolella, olin noin 12 –vuotias, kun tämä vieras mies yhtäkkiä vain tuli elämäämme. Mies oli erittäin aggressiivinen, hyökkäävä, kontrolloiva, vastenmielinen ja jopa melko alkoholisoitunut. Mies myös teki melkein välittömästi selväksi, että hän on tästä lähtien meidän isäpuolemme, ja jopa yritti kävelläkin oman isämme yli jollakin tapaa. Mies yritti hajottaa minun, minun veljeni ja äitini välejä, halusi omistaa äitimme täysin, ja hän aiheutti myös jatkuvasti erilaisia ”kohtauksia” ja riitoja kotonamme ja huusi aivan jatkuvasti. Aloin lähes välittömästi vihata ja inhota miestä, tulin erittäin varovaiseksi aina kun hän oli kotonamme, opin ”lukemaan” ja tuntemaan, milloin oli taas jokin riita tulossa, välttelin parhaani mukaan miehen seuraa ja samassa tilassa hänen kanssaan olemista, ja lähdinkin usein pois kotoa melko pitkiksikin ajoiksi milloin minnekin muualle aikaani viettämään, pois tästä pelon ja negatiivisuuden maailmasta… Niin, unohdin mainita, että he myös menivät kihloihin ja naimisiinkin melko pian toisensa tavattuaan, suurin piirtein muutamien kuukausien – puolen vuoden seurustelun jälkeen, aivan liian pian omasta mielestäni…
Vuoden päästä ”isäpuoli” ja äitini päättivät rakennuttaa meidän ”perheellemme” oman omakotitalon. Uusi talomme sijaitsi kaukana, useamman kilometrin päässä Rauman keskustasta ja kouluunkin (olin tällöin noin 14 –vuotias nuori, 7-8 –luokkalainen yläkoululainen) oli jo melko pitkä matka. Tuolloin mielenterveyteni alkoi rakoilla melko pahasti ensimmäisen kerran… Olin erittäin masentunut sekä ahdistunut ja tunsin todella paljon epätoivon, lohduttomuuden ja yksinäisyyden tunteita.
En osannut yhdistää, että oireeni johtuivat helvetistä, joka vallitsi silloisissa kotioloissamme. Olin jo niin turtunut ja tottunut jatkuvaan huutamiseen, epävarmuuteen, tappeluun ja haukkumiseen kotonamme, että en enää osannut yhdistää asioita, tai en edes osannut toivoa parempaa. Halusin vain ”piiloutua” ja pois kaikesta pahasta ja kamalasta, halusin saada olla rauhassa ja oma itseni.
Aloitin lukion 2008. Menestyin edelleen koulussa melko hyvin ja pystyin kaikesta huolimatta jopa käymään fyysisesti koulussa lähes joka päivä. Tällöin kuitenkin muistan kärsineeni jo huomattavista ahdistusoireista, väsymyksestä, masennuksesta, uniongelmista ja kaiken lisäksi poltin paljon tupakkaa, join alkoholia pahimmillaan jopa joka viikonloppu, ja vielä suuria annoksia kerrallaan. Tutustuin myös aina jotakin kautta melko huonoihin ja epämääräisiin kavereihin, jotka myös kärsivät kuka mistäkin oireista tai asioista, ja hekin olivat hyvin ”kapinahenkisiä” ja käyttivät paljon alkoholia ja muita päihteitä. Mukaan tulivat myöskin huonot poikakaverit, joihin tutustuin joko internetissä tai jonkin kaverin kaverin kautta. Alkoholia ja tupakkaa sain aina joko joltakin tutulta vanhemmalta ”tyypiltä” tai ihan omilta vanhemmiltani (äiti ja isäpuoli), jotka olivat tässä vaiheessa jo hyvin alkoholisoituneita ja jopa ”kannustivat” minua ja pikkuveljeäni käyttämään alkoholia, vaikka olimme molemmat vielä alaikäisiä (minä noin 17 -vuotias ja veljeni 15 -vuotias).
Näihin aikoihin aloin olla jo erittäin huolestunut omasta sekä perheeni hyvinvoinnista. Tuntui, että missään ei ollut enää mitään järkeä, kaikki kaatui käsiin ja oli epätoivoisen mustaa. Elämä tuntui täysin turhalta. Olin erittäin huolestunut omasta päihteideni käytöstä, jatkuvasta valvomisesta ja juhlimisesta ja seurasta, jossa aikaani vietin ja liikuin. Itkin todella usein ja olin pelokas, häpesin ja kärsin hyvin voimakkaista ahdistusoireista ja olin itsetuhoinen. Halusin, että kaikki tämä loppuisi.
Ja niinhän se sitten loppuikin lopulta. Mutta ei niin, kuin minä ja perheeni olisimme halunneet ja toivoneet, vaan paljon, paljon pahemmin ja raaemmin. Elettiin kesää 2009. Juhannus oli juuri mennyt. Olin yksin kotonamme, olin kesälomalla, oli arki-iltapäivä. Äitini oli töissä ja veljeni tapansa mukaan jossain kaveriensa kanssa. Isäpuoleni oli juuri tullut yövuorosta kotiin. Huomasin hänen juoneen runsaasti alkoholia. Isäpuoleni kävi kimppuuni ja pahoinpiteli minut.
Olin onneksi jo aiemmin ehtinyt soittaa äidilleni töihin, ja sanomaan pelästyneenä muutaman varoittavan lauseen siitä tosiasiasta, että tämä isäpuoli oli jälleen juonut itsensä täyteen humalaan, ja käyttäytyi muutenkin uhkaavasti. Äitini saapui kotiimme, josta hän löysi miehen pahoinpitelemästä minua. Äiti soitti poliisit paikalle, mies vietiin poliisien huostaan, ja pian otettiin yhteyttä sosiaalitoimeen ja muihin auttaviin tahoihin. Myös veljelleni ja isälleni kerrottiin välittömästi, mitä oli tapahtunut.
Tämän jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja myöskin hyvin sekavissa mielentiloissa. Muistan vain, että meillä oli kolme päivää aikaa tyhjentää omakotitalosta omat tavaramme, jonka jälkeen vapauduttuaan tämä hullu ja varmasti narsistinen mies sai hakea omat tavaransa. Sen jälkeen me muutimme kolmeksi kuukaudeksi sosiaalitoimen tarjoamaan turva-asuntoon siihen saakka, että löytäisimme meille kolmelle taas uuden kodin. Turva-asunnossa saimme asua rauhassa ja piilossa tältä mielenvikaiselta ihmiseltä.
Turva-asunnosta käsin kävin, tai yritin käydä kriisikeskuksessa keskustelemassa tapahtuneista asioista. Äitimme hoiti tällä välin kaikkia muita paperi-, poliisi- yms. asioita. Muistan tästä ajasta vain sen, että pelkäsin koko ajan. Olin hyvin kiihtynyt ja epävakaa, itkin koko ajan, enkä juurikaan poistunut asunnosta pelon vuoksi. ”Isäpuolemme” oli tänä aikana kyllä luojan kiitos jo muuttanut Raumalta pois, eikä ole näihin päiviin mennessä tänne myöskään palannut.
Löysimme lopulta meille kolmelle soveltuvan asunnon Raumalta, rivitaloasunnon, johon muutimme vielä saman kesän aikana. Yritin aloittaa jopa lukion toista vuotta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En käynyt tällöin enää missään keskustelemassa asioistani tai oloistani, koska en vain tällöin yksinkertaisesti halunnut, kehdannut taikka edes pystynyt. Puhuin asiasta joillekin kavereilleni, tai sitten en puhunut. Jatkoin edelleenkin melko itsetuhoista elämäntyyliä, käytin melko paljon alkoholia ja liikuin epämääräisessä seurassa. Vietin aika vähän aikaa kotona.
Sitten löysin vihdoinkin ikioman ja ensimmäisen poikaystäväni. Hän oli ikäiseni, ammattikoulun opiskelija ja juuri muuttanut Raumalle. Aloimme seurustella, ja minä yritin elää kuin mitään pahaa ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Aluksi tämä systeemi ja suhteemme toimikin, ainakin näennäisesti, hyvin. Tunsin itseni niin aikuismaiseksi ja itsenäistyneeksi. Lopulta jopa löimme virallisesti ”hynttyyt yhteen”, vaikka minä en ollut kuin 17 –vuotias. Tavallaan koin tämän suhteemme ja muuton pois kotoa myös erittäin helpottavaksi, koska minulla oli tuolloin hyvin etäiset, huonot ja riitaisat välit sekä äitiini että veljeeni ja isäänkin, melkein voisi sanoa, että koko perheeseen. Omasta mielestäni äitini voi melko huonosti tuohon aikaan, hänkin käytti edelleen melko reippaasti alkoholia, ja alkoi välittömästi etsiä elämäänsä uutta miestä tämän mielenvikaisen aviopuolison jälkeen. En käynyt kotonamme melkein koskaan, halusin vain viettää aikaani silloisen seurustelukumppanini kanssa. Me menimme kihloihiin vuonna 2010, sen verran ”vakavalta” suhteemme tuolloin tuntui.
Äitini löysi pian uuden miehen, joka myöskin osoittautui melkoiseksi ”rentuksi” ja alkoholisoituneeksi. Minua ei kiinnostanut olla pätkääkään tekemisissä enää heidän kanssaan, enkä jaksanut jatkuvaa alkoholilla läträämistä ja riitelyä.
Elämäni toiseksi kauhein päivä oli se päivä, kun jouduin oikeudessa puolustamaan itseäni mielisairasta, minulle kauheuksia tehnyttä isäpuoltani vastaan. Odotin oikeudenkäyntipäivää kuin kuuta nousevaa, ja samalla panikoin ja jännitin ja pelkäsin pyörtyväni oikeudessa, tai saavani jonkun muistikatkoksen tai paniikkikohtauksen. Kaikki sujui kuitenkin todella hyvin, sain kaiken kerrottua loogisesti mitä minun pitikin, ja oikeudessa olivat mukana kriisikeskuksesta tuttu ”tukihenkilö”, oma asianajajani ja todistajana toimi tietenkin oma äitini. Myös isäni oli oikeussalissa mukana.
Entinen isäpuoleni sai kaksi vuotta ehdotonta vankeutta pahoinpitelystäni, sekä lähestymiskiellon perhettäni kohtaan. Hän on nyt jo noin neljä vuotta sitten istunut tuomionsa, eikä kukaan meidän perheestämme tai edes suvustamme ole nähnyt häntä.
Kuukaudet kuluivat, ja pian minun ja kihlattuni suhdekin alkoi rakoilla; me tappelimme milloin mistäkin, ja lopulta emme juuri enää viettäneet aikaa keskenämme. Minä olin usein vihainen monesta asiasta, olin väsynyt, ahdistunut ja masentunutkin yhä edelleen, lintsasin koulustakin niin paljon, että jouduin lopulta jopa lopettamaan koko lukion, koska en yksinkertaisesti jaksanut opiskella. Epämiellyttäväksi ja epävakaaksi käynyt suhde sai päätöksen kesällä 2012.
Pyysin apua omalta isältäni uuden asunnon etsimisessä. Saman kesän aikana löytyikin juuri minulle hyvin soveltuva pienehkö kaksio hyvältä alueelta läheltä silloista uutta opiskelupaikkaani ja kaupungin keskustaa. Tästä alkoi uusi ajanjakso elämässäni.
Polkuni mielenterveyskuntoutujaksi ja kohti parempaa ja terveempää elämää:
Hyvin pian eromme ja parisuhteen päättymisen jälkeen oma isäni ja mummini (isän äiti) olivat melko tiiviisti yhteydessä minuun, ja kertoivat olevansa olleet jo pidemmänkin aikaa huolissaan minusta, sekä psyykkisestä että fyysisestä terveyden tilastani. He kertoivat nähneensä selkeästi minun olevan stressaantunut, ahdistunut ja onneton, ja he olivat myös huolissaan jatkuvista päänsäryistäni ja migreenikohtauksista, opiskelujeni sujumattomuudesta, lisääntyneestä painostani ja ylipäätänsä onnettomasta olemuksestani.
Heidän tuellaan ja kannustaminaan ja koulun alettua syksyllä 2012 minä sitten hakeuduin virallisesti Rauman nuorisopsykiatrian poliklinikalle psyykkiseen hoitoon. Minä itse asiassa olin yrittänyt myös seurusteluvuosieni aikana muutamaan otteeseen käydä täällä poliklinikalla tai kriisikeskuksessa puhumassa, mutta minulla ei ollut tuolloin edelleenkään ollut voimia tai haluja alkaa käymään läpi menneisyyttä ja tapahtuneita asioita.
Eikä minulla itse asiassa ollut vielä tuolloin syksylläkään 2012 tarpeeksi voimia käsitellä menneitä traumoja, opiskella ammattikoulussa liiketalouden linjalla sekä pitää huolta itsestäni että asua ylipäänsä yksin omassa asunnossa. Samoihin aikoihin myös äitini työt loppuivat hänen silloisessa Raumalla sijaitsevassa työpaikassaan, eikä hän löytänyt töitä mistään muualta kuin Turusta, jonne hän päätti sitten muuttaa vielä tämän kaiken keskellä. Yhteinen silloinen rivitaloasunto myytiin, ja myös silloin juuri 18 vuotta täyttänyt pikkuveljenikin ”joutui” muuttamaan omilleen Raumalle omaan asuntoon. Myös tämä äidin yhtäkkinen Turkuun muutto varmasti vaikutti tuolloiseen kuntooni, vaikkemme me edelleenkään olleet kauhean läheisissä tekemisissä tai hyvissä väleissä äitini kanssa. Äidin miessuhteetkin olivat yhä edelleen melko sekavat ja suhteet vaihtuvat melko tiuhaan tahtiin.
Melko pian nuorisopsykiatrian hoitava lääkäri ja sairaanhoitaja päättivät aloittaa minulla mieliala- sekä ahdistuslääkityksen. Ennen tätä olin jo kerran saanut masennuksestani diagnoosin koululääkäriltä, ja minulla oltiin aloitettu migreenin estolääkitys. Tässä yhteydessä minulle tehtiin myös ensimmäistä kertaa kunnon diagnoosit; minulla todettiin keskivaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja samanaikainen paniikkihäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö. En tähän aikaan oikein vielä osannut ”sisäistää” että mitä nämä diagnoosit oikeastaan ”tarkoittavatkaan”, mutta olin erittäin helpottunut, että olin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni itsenäinen ja poissa huonosta ja epäterveestä ilmapiiristä sekä sain hyvää hoitoa täällä nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Yritin samaan aikaan vielä opiskellakin, mutta melko pian lääkäri kirjoitti minulle myös sairaslomatodistuksen, koska en vain yksinkertaisesti ollut enää tuossa vaiheessa elämääni opiskelukuntoinen. Tämä sairasloma, tai pikemminkin kuntoutusjakso, kestikin sitten lopulta huomattavasti kauemmin, mitä alun perin olisin osannut kuvitellakaan.
Samalla kun jäin pois koulusta ja opiskelun maailmasta, aloitin käymään, tai yritin käydä, Rauman päiväosastolla arkipäivisin. Samaan aikaan minulle haettiin ja myöskin myönnettiin Kelan nuorten psykoterapiakuntoutus. Kun tuntui että käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla eivät enää riittäneet, aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni yksityisen psykoterapian, 2 kertaa viikossa.
Keväällä 2013 olin myös ensimmäisen hoitojaksoni Harjavallan sairaalassa masennukseni ja ahdistuneisuuden vuoksi. Sain hyvin kerättyä voimia osastolla, minun lääkitystäni muutettiin hieman, ja minulle jäi ihan positiiviset muistikuvat tästä hoitojaksosta ja osastosta. Kun kuntoni kesti taas riittävästi, palasin takaisin kotiini ja päiväosastolle.
Kun Rauman päiväosasto meni kesällä 2013 kiinni kesän ajaksi, aloitin tai yritin käydä kesän ajan ensimmäistä kertaa elämässäni myöskin Rauman Nuorten työpajalla, ettei tarvitsisi olla koko kesää aivan tyhjän päällä, ja yksin omassa asunnossa. Pidin Nuorten työpajan henkilökunnasta ja käsitöistä joita sain tehdä, mutta muuten psyykkinen kuntoni oli kuitenkin sen verran heikko edelleen, etten juuri jaksanut tai pystynyt käymään vielä työpajalla.
Syksyksi 2013 minulle kaavailtiin suunnitelmaa, jossa olisin käynyt viikoilla joinain päivinä opiskelemassa koulussa, muutamina päivinä päiväosastolla ja myöskin jatkaisin jälleen yksityistä psykoterapiaa. Kuitenkin jo muutamien viikkojen jälkeen kävi hyvin selväksi, etten jaksanut näin tiivistä viikko-ohjelmaa, enkä ollut edelleenkään opiskelukuntoinen.
Niinpä minä pääsin jälleen syksyllä 2013 uuteen ja pidempään hoitojaksoon Harjavallan sairaalan kuntoutusosastolle. Tällä osastolla minun tulikin sitten oltua jopa lähes puoli vuotta, lähinnä masennukseni vuoksi, joka tällä hetkellä oli edennyt vaikeaksi ja jopa psykoottiseksi. Kärsin edelleen myös voimakkaista trauma- ja ahdistusoireista. Osallistuin osastolla erilaisiin ryhmiin ja toimintoihin, ja lääkitystäni muuteltiin, mutta omasta ja lääkärini mielestä tulokset eivät olleet riittävän tehokkaat, ja oireet ja tilani vain pysyivät lähestulkoon muuttumattomina. Niinpä hoitava lääkärini lopulta ”viimeiseksi vaihtoehdoksi” ehdotti minulle sähköhoitoa, jota käytetään yleisesti masennuksen hoidossa. Mietin tätä vaihtoehtoa jonkin aikaa itsekseni ja isäni kanssa, mutta melko pian sitten vain suostuin tähän hoitoon, koska koin ettei minulla ollut juurikaan enää muutakaan hoito vaihtoehtoa jäljellä…
Hoidon ajaksi minut siirrettiin Porin keskussairaalaan, jossa hoitojakso toteutettiin. Hoito toimi minulla oikein hyvin, ja piristyinkin jopa niin nopeasti hoidon aikana ja jälkeen, että jo pian hoitokertojen jälkeen pääsin takaisin omaan kotiini Raumalle, ja jatkamaan hoitoani jälleen Rauman päiväosastolla.
Vaikka olin jo huomattavasti piristynyt ja kirjaimellisesti ”saanut virtaa” toteutetusta sähköhoidosta, olin jälleen hyvin sekaisin muutettuani pitkän sairaalajakson jälkeen jälleen omaan asuntooni, olin hyvin yksinäinen ja arki tuntui edelleen raskaalta. Päiväosastolla käyminen tökki ja pätki edelleenkin, enkä juurikaan pystynyt siellä käymään.
Lopulta tulimme silloisen pitkäaikaisen päiväosaston omahoitajani kanssa siihen lopputulokseen, että kävimme tutustumassa Raumalla sijaitsevaan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun Tornelan palvelutaloon. Tutustumisen ja palaverin jälkeen päätin melkein saman tien, että minulla ei vain ollut enää voimia jatkaa itsenäistä asumista, ja päätimme kaikki yhteistoimin hakea minulle asukaspaikkaa Tornelan palvelutalosta.
Kuin ihmeen kaupalla, minä sain kuin sainkin asukaspaikan Tornelasta, ja muistan olleeni tällöin hyvin kiitollinen tästä asiasta, että saisin viimeinkin apua ja tukea arkiseen elämääni, eikä tarvitsisi enää yrittää jaksaa tätä arkea ja elämäntaivalta täysin yksin, tai vain oman isäni ja mummini avulla, jotka kuitenkaan eivät ole mielenterveyden asiantuntijoita tai minun hoitajiani. Ystäviä tai kavereitakaan minulla ei enää tuolloin ollut juurikaan, tai oikeastaan ei ollut ollut enää muutamaan vuoteen, koska en vain yksinkertaisesti omalta psyykkiseltä voinniltani, tai edes häpeältäni, pystynyt ylläpitämään läheisiä kaveri- tai ihmissuhteita. Monet ikäiseni kaveritkaan eivät edes ymmärtäneet todellista terveyden tilaani, ja olivat joko nyreissään minulle, tai eivät vain osanneet suhtautua tai pitää yhteyttä minuun. Ainoat kaverini koostuivat lähinnä toisista mielenterveyskuntoutujista, keihin olin tutustunut eri osastojaksoillani, sekä muutamasta hassusta ammattikoulun kaveristani. Heihinkään en juuri ”fyysisesti” pitänyt yhteyttä, välillä vaihdoimme lähinnä facebookissa kuulumisia puolin ja toisin. Ja vaikka välini isääni, mummiini ja muuhunkin perheeni olivat jo aika paljon parantuneet, jatkuva huono psyykkinen kuntoni kiristi välejämme, ja perheeni jäsenet, erityisesti isäni, olivat jatkuvasti huolissaan minusta ja soittelivat perääni.
Muutto Tornelaan oli suuri helpotus sekä minulle, että läheisilleni, mutta olihan se myös raskasta ja surullistakin siinä mielessä, että koin menettäneeni silloisen ”vapauteni” ja itsenäisyyteni sekä ensimmäisen täysin oman asuntoni, josta jouduin tietenkin luopumaan.
Piristyin kuitenkin huomattavasti kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja luonnollisesti minut otettiin Tornelassa vastaan sekä hoitajien että asukkaiden toimesta; tuntui hieman siltä, kuin olisin aina tuntenut heidät, ja olisin tavallaan ”yhtä perhettä” heidän kanssaan. Ensimmäiset kuukaudet Tornelassa menivätkin lähinnä totutellessa uuteen päivä- ja asumisrytmiin ja rutiineihin, ja uusiin ihmisiin ja muihin asukkaisiin tutustuessa. Olin tuohon aikaan vielä myös hyvin fyysisesti väsynyt, sähköhoito ja muutto veivät edelleen voimat.
Tuohon aikaan aloin myös uudelleen käymään tutussa paikassa Rauman nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Ja Tornelan omahoitajani kannustuksella aloitin myös käynnit kaksi kertaa viikossa Rauman Nuorten työpajalla. Tällöin tutustuin myös ensimmäistä kertaa työpajan miellyttävään ohjaajaan. Viihdyin tuolloin työpajalla melko hyvin, ja tykkäsin todella käydä siellä, mutta muistan minulla edelleenkin olleen vaikeuksia jaksaa pyöräillä ja käydä pajalla, ja ylipäänsä muutenkin keskustella ja viettää aikaa toisten pajalla käyvien nuorten kanssa edelleen pahasti jylläneen sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi. Olin kuitenkin iloinen, että tuolloin syksyllä 2014 minulla oli kuitenkin jo tekemistä arkipäivissä, ja jopa muutama paikka joissa käydä, vaikka edes muutamana päivänä viikossa (Rauman Nuortentyöpaja, Nuorisopsykiatrian poliklinikka). Myöskin Tornelan toimesta ja puolesta sain osallistua erilaisiin tapahtumiin ja toimintaan, josta olin hyvin mielissäni ja tyytyväinen.
Ikävä kyllä en jostain syystä vieläkään jaksanut suorittaa tätä Nuortentyöpajan starttipuolen kolmen kuukauden jaksoa täysin loppuun asti, vaan loppupuolella vuotta 2014 jouduin ilmoittamaan, etten vain jaksanut käydä starttijaksoa loppuun asti. Muistan tuon harmittaneen minua vietävästi tuolloin.
Jaksoin kuitenkin ahkerasti käydä Tornelan järjestämissä ryhmissä ja minulla onneksi riitti kuitenkin melko reippaasti ohjelmaa, vaikka työpaja jakso ei aivan onnistunutkaan. Aloin myös lähentyä paremmin Tornelassa asuvien asukkaiden, ja erityisesti toisten ikäisteni nuorten kuntoutujien kanssa, ja koin saavamme toisiltamme hyvin vertaistukea. Tornelaan perustettiin myös nuorille suunnattu oma nuortenryhmä, jossa oli noin neljästä kuuteen osallistujaa, kaikki suunnilleen noin vähän päälle parikymppisiä kuntoutujanuoria. Ryhmän kanssa teemme kaikenlaista, käymme erilaisissa paikoissa Raumalla ja muuallakin, tai sitten kokoonnumme Tornelassa ja keskustelemme erilaisista aiheista yhdessä. Ryhmän tarkoituksena on tukea kuntoutumista ja ylläpitää sosiaalisia suhteita ja toimintaa, ja ryhmä on yhä edelleenkin kasassa, joskin sen kokoonpano ja koko on hieman vaihtunut ja muuttunut vuosien varrella. Näin kesäisin ryhmässä tehdään yleensä myös yksi tai useampi hieman isompikin reissu yhdessä jonka Tornela ja Mikeva Oy tarjoaa, esimerkiksi viimevuosina olemme käyneet yhdessä piknik-risteilyllä.
Täytettyäni lopulta 23 vuotta keväällä vuonna 2015, ja en ikäni puolesta enää voinut jatkaa poliklinikka käyntejä Rauman nuorisopsykiatrian poliklinikalla, päätimme omasta tahdostani ja pyynnöstäni, että minä jatkaisin nyt vihdoinkin vuonna 2013 keskenjäänyttä Kelan kustantamaa psykoterapiaani. Omaksi iloiseksi yllätyksekseni sain kuulla, että entinen Rauman päiväosaston omahoitajani pitää myös Raumalla omaa yksityistä psykoterapia vastaanottoa. Saimme järjestettyä niin, että sain jatkaa tällä samalla henkilöllä psykoterapiaani, ja käyn hänen vastaanotollaan itse asiassa yhä edelleenkin, ja olen tästä ollut hyvin kiitollinen ja ikionnellinen vieläkin.
Tietenkin oletetusti psykoterapian jatkaminen oli ja tuntui aluksi raskaalta, etenkin kun käyntejä oli toisenakin terapiavuonna kaksi viikossa. Jaksoin kuitenkin hienosti ja kiitettävästi käydä terapeuttini vastaanotolla, ja aloinkin kuntoutua omasta mielestänikin melko kovaakin vauhtia positiivisempaan, terveempään ja itsenäisempään suuntaan elämässäni.
Tornelan omahoitajan ja terapeuttini avustuksella aloitin viimein uudelleen starttijakson Rauman Nuortentyöpajalla syksyllä 2015, ja tällä kertaa olin jo hyvin päättäväinen ja motivoitunut käymään työpajalla. Pajalla oli tuolloin muutama tuttu kasvo ja ohjaaja ja taisi siellä muutama tuttu nuorikin olla vielä. Tapasin starttipajalla jopa joitain vanhoja tuttuja ammattikoulukavereitanikin, ja sain myös uusia kavereita, joiden kanssa olen yhä edelleenkin tekemisissä, ainakin facebookin välityksellä.
Sain jopa pidennettyä tätä starttipajajaksoa vuoden 2016 puolelle, jolloin kävin kaksi kertaa viikossa Merituulessa käsityö- ja kokkausryhmässä, joka on myös sosiaalinen kuntoutuspaikka Raumalla, ja sijaitsee samassa rakennuksessa Rauman Nuortentyöpajan kanssa. Jatkoin edelleen myös kerran viikossa työpajalla käymistä. Tykkäsin todella paljon pajan yhteishengestä, toisista nuorista, juttuseurasta sekä käsitöiden tekemisestä, ohjaajatkin olivat rentoja ja mukavia ja helposti lähestyttäviä. Tällä pajajaksolla oli hyvin suuri merkitys oman kuntoutumiseni kannalta, erityisesti sosiaalista kuntoutumista sekä koulumaailmaan paluuta ajatellen.
Tämä työpaja jakso sujui sen verran hyvin ja ”luonnikkaasti”, ja psyykkinen kuntonikin oli kohentunut ja parantunut jo sen verran hyväksi ja vahvaksi, että uskalsimme jo alkaa ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen suunnittelemaan takaisin kouluun palaamista, josta olin jo erittäin innoissanikin ja motivoitunut oltuani sen verran pitkän aikaa sairaslomalla mielenterveyskuntoutujana.
Niinpä sitten aloitin pitkästä aikaa uudelleen opiskelemaan Rauman WinNovassa liiketalouden linjalla. Tottakai opiskelu ja arkipäivät tuntuivat aluksi, ja tuntuvat vielä nykyäänkin välillä melko raskailta ja uuvuttavilta, ja etenkin viikonloput menevät usein vieläkin yleensä toipuessa, mutta olen saanut pidettyä itseni sen verran motivoituneena ja innokkaana opintojani kohtaan, että olen saanut käytyä koulussa joka päivä ja olen pystynyt suoriutumaan opinnoistani jopa kiitettävänkin tasoisesti. Suoritin myös opintojen yhteydessä ensimmäisen työssäoppimisjaksoni pitkään aikaan Nuorten työpajalla, jonne pääsin WinNovan erityisopettajan avustuksella. Suurimman osan jaksosta suoritin pajan keittiön (ns. ”köökin”) kassalla asiakaspalvelijana, parina päivänä kävin ja pääsin myös tutustumassa Nuorten työpajan ylläpitämään Café Tassulaan. Työssäoppimisjakson aikana sain paljon arvokasta työkokemusta kassatyöskentelystä ja asiakaspalvelijan (merkonomin) työstä, sekä myös tutustuin erittäin mahtaviin ja ihaniin uusiin ihmisiin. Kokemus jäi positiivisesti mieleen kokemusrikkaana työssäoppimisjaksona.
Loppuvuodesta 2016 alkoi myös minulle vuodeksi kerrallaan myönnetty asumisoikeus Tornelan palvelutalossa päättymään, ja kun olimme kaikkien hoitavien tahojeni kanssa ja erityisesti terapiassa puhuneet jo useamman kuukauden ajan muuttosuunnitelmistani pois palveluasumismuodosta tukiasumismuotoon omaan asuntoon, ja kun koulukin oli jo lähtenyt sujumaan sen verran mutkattomasti ja hienosti, että aloin yhteistuumin isäni ja Tornelan omahoitajani kanssa etsimään minulle omaa asuntoa Rauman kaupungilta.
Tein kaupungin kotisivuilla asuntohakemuksen, ja jälleen kerran asunnonhaku asioissa minulla oli onni myötä; isäni kertoi Rauman Sampaanalan asuinalueella olevan yhden juuri vapautuvan kaksion. Ilmoitin isännöinti toimistoon, että olen kiinnostunut käymään asuntonäytössä. Kävimme isäni kanssa katsomassa asuntoa, ja kyllä minä päätin jo silloin asuntonäytössä, että kyllä tästä tulee minun tuleva oma kotini ja osoitteeni. Niinpä otin jälleen yhteyttä isännöintiin, allekirjoitin vuokrasopimuksen, ja tässä sitä asutaan yhä edelleenkin kuluneen puolen vuoden jälkeen omassa asunnossa, ja yhä edelleen olen tyytyväinen päätökseeni ja tähän asuntoon.
Tällä hetkellä teen edelleen yhteistyötä Tornelan palvelutalon kanssa tukikäyntien yhteydessä, jossa omahoitajani käy tarpeen ja tilanteen mukaan yhdestä kahteen kertaan viikossa minun luonani. Tukikäynneillä voidaan keskustella erinäisistä asioista ja kuulumisista, sekä hoitaa vaikka kodinhoitoon liittyviä asioita (esim. ruuanlaitto ja siivous), tai vaikkapa täyttää yhdessä tarvittavia eri virastojen hakemuksia, tai muuta vastaavaa.
Minun henkilökohtainen Kelan kustantama psykoterapiani on jo päättynyt tässä keväällä 2017, mutta oma pitkäaikainen psykoterapeuttini sai sovittua minun kohdallani niin, että saan edelleen jatkaa ainakin tulevan seuraavan vuoden ajan hänen vastaanotollaan julkisella puolella kahdesta neljään kertaan kuukaudessa, ja tästä olen myös enemmän kuin kiitollinen.
Välini omaan perheeseeni ja sukuuni on myös jatkuvasti vuosi vuodelta parantunut ja lähentynyt samalla kun oma psyykkinen vointini ja kuntoni on kohentunut ja olen voimaantunut, ja olen saanut omia henkilökohtaisia traumojani ja kokemuksiani purettua ja käsiteltyä pala palalta psykoterapiassa. Uskon itse niin, että kaikista tapahtumista, kokemuksista ja oireista ei välttämättä täysin pääse koskaan yli tai eroon, mutta itseen, menneisyyteen ja toisiin ihmisiin oppii suhtautumaan täysin eri tavalla, ja näiden asioiden kanssa vain oppii pikkuhiljaa paremmin ja paremmin elämään ja tulemaan toimeen.
Kiitokset:
Itse henkilökohtaisesti haluan kiittää, ja olen erittäin kiitollinen ja tyytyväinen kaikkeen läheisiltä ja hoitavilta tahoiltani saamaani tukeen ja apuun.
Erityiskiitokset omalle isälleni ja mummilleni, omalle psykoterapeutille, Tornelan palvelutalon henkilökunnalle, Rauman Nuortentyöpajan henkilökunnalle, ohjaajille ja toisille nuorille sekä Rauman Nuorisopsykiatrian poliklinikalle, aikuispsykiatrian poliklinikalle, Rauman päiväosastolle ja Harjavallan ja Porin sairaaloille, jossa olen aina saanut oikein ammattitaitoista, lämmintä, osaavaa ja ystävällistä palvelua. Tiedän, että olen myös aina tervetullut uudestaankin töihin tai ihan vain käymään Nuortentyöpajalla ja Tornelassa.
Aivan kaikkea en tässä henkilökohtaisessa elämäntarinassani, tai selviytymistarinassani ole kertonut, mutta yritin kyllä kaikki tärkeimmät elämäntapahtumani ja elämänkäänteet kiteyttää ja tiivistää. Haluankin, että minut nähdään ennemmin vahvana selviytyjänä, kuin pelkästään rikoksen uhrina tai mielenterveyskuntoutujana.
Toivon myös, että tämä kuntoutustarinani inspiroi ja tuo lohtua ja toivoa myös toisille mielenterveyskuntoutujille, mielenterveysongelmien kanssa kamppailijoille, taistelijoille ja selviytyjille. Pysykää vahvoina ja lujina, älkääkä koskaan luovuttako, minäkään en aio luovuttaa enkä antaa periksi, koskaan.
